Kuin sadepisaroita seitissä

Kun kipuni oli kovimmillaan ja oloni oli toivoton, havaitsin syvän mustan tyhjyydessä pieniä valon välähdyksiä. Mustan kipeyden keskelle saapui vesipisaroiden näköisiä helmiä. Helmet hohtivat hentoina sateenkaarenväreinä. Ne leijailivat hiljalleen ylhäältä alas minua kohti kuin lumihiutaleet. Ensin niitä oli vain muutama. Sitten niitä alkoi tulemaan lisää ja lisää. Ne saavuttivat toinen toisiaan ja alkoivat kiinnittyä toisiinsa muodostaen helmiketjuja. 

Pimeyden keskellä näky oli todella kaunis. Yhtäkkiä huomasin, että helmiketjut kiinnittyivät toisiinsa ja muodostivat alleni verkon. Se oli kuin hämähäkin seitti täynnä sadepisaroita sillä erotuksella, että pisarat olivat pehmeitä ja samalla vahvoja. Laskeuduin seitille ja minulle tuli turvallinen olo. Enää en pudonnut pimeän kivun syövereihin. Seitti kannatteli minua. Helmet kannattelivat minua. Toivottomuuden keskelle tuli toivoa oudolla, mutta niin kauniilla ja ihanalla tavalla. Minua kannateltiin. 

Ymmärsin, että en ole yksin, vaikka olin vajonnut yksin pimeyteen. Sain helmistä voimaa. Päätin kohdata kivun, enkä olla vain sen vietävissä. Sain voimaa hengittää. En ollut sittenkään yksin. Tiesin että selviän. 

Siinä minä olin helmien muodostamassa turvapaikassa ja hengittelin kohti pintaa. Kohti elämää.

Kun kipu oli selätetty ja jaksoin olla läsnä, huomasin kännykkääni tulleen viestejä. Viestejä ympäri maailmaa ystäviltä ja tuttavilta. Viestejä joissa kerrottiin, että minua oli muistettu rukouksin ja ajatuksin. Kauniita viestejä ja voimauttavia sanoja. Kun minä olin toivottomillani pimeydessä, ystäväni olivat rukoilleet minun puolestani, ajatelleet minulle hyvää ja toivoneet voimia. Minun ystäväni, kalliit kuin vesipisaran näköiset helmet olivat olleet rinnallani.

Itkin ilosta, rakkaudesta, kiitollisuudesta. Rukouksen ja ajatusten voimasta. Ystävien ja perheen rakkaudesta. Kiitos, että olette. Kiitos, että olet.