Häivähdys kuoleman läheisyydestä

"Muista, että aivoleikkauksen jälkeen päivät vaihtelevat. Yhtäkkiä saattaa tulla masentuneisuutta ja alakuloisuutta. Nekin kuuluvat kuntoutumiseen." Näin minua valmennettiin sairaalassa kotiinlähdön kynnyksellä. Aluksi olo erittäin ristiriitainen. olin onnellinen kotona olosta ja tunteet sekaisin tulevasta. Fyysinen olo oli niin huteraa, sekavaa ja vaillinaista. Päivät sujuivat tunti kerrallaan.  Nyt kun leikkauksesta on kulunut muutama kuukausi aistit ovat selkeytyneet ja fyysinen olo vahvistunut on tunteille tullut tilaa.  Herkistyn erilailla kuolemaan ja sairastumisiin liittyvissä asioissa. Jos luen lehdestä vaikkapa kuolinilmoituksen, tulee itku. Jonkun elämä on päättynyt. Kuulen jonkun sairastuneen, niin toivon että häntä ei satu. Lapsi oli oksennustaudissa, niin sain melkein paniikkikohtauksen. Tätä luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka kauan. Itken ja herkistyn myös elämän ihmeistä: siemenen itämisestä taimeksi, koiran läheisyyden kaipuusta, auringon paisteesta. Mutta s

Kun kipuni oli kovimmillaan ja oloni oli toivoton, havaitsin syvän mustan tyhjyydessä pieniä valon välähdyksiä. Mustan kipeyden keskelle saapui vesipisaroiden näköisiä helmiä. Helmet hohtivat hentoina sateenkaarenväreinä. Ne leijailivat hiljalleen ylhäältä alas minua kohti kuin lumihiutaleet. Ensin niitä oli vain muutama. Sitten niitä alkoi tulemaan lisää ja lisää. Ne saavuttivat toinen toisiaan ja alkoivat kiinnittyä toisiinsa muodostaen helmiketjuja.  Pimeyden keskellä näky oli todella kaunis. Yhtäkkiä huomasin, että helmiketjut kiinnittyivät toisiinsa ja muodostivat alleni verkon. Se oli kuin hämähäkin seitti täynnä sadepisaroita sillä erotuksella, että pisarat olivat pehmeitä ja samalla vahvoja. Laskeuduin seitille ja minulle tuli turvallinen olo. Enää en pudonnut pimeän kivun syövereihin. Seitti kannatteli minua. Helmet kannattelivat minua. Toivottomuuden keskelle tuli toivoa oudolla, mutta niin kauniilla ja ihanalla tavalla. Minua kannateltiin.  Ymmärsin, että en ole yksin, vaikk

Luulin tietäneeni mitä kipu on. Olen kokenut synnytyskivut, luusäryn, hermostoperäisen kivun, migreenisäryn, oksettavan säryn ja mitä näitä on.  Aivokasvainleikkaukseen jälkeen aluksi oli toisenpuolen pääkipua ja erittäin huonoa oloa. Niiden yhdistelmä oli sekavuutta aiheuttava kokonaisuus. En ymmärtänyt välillä mistä puhutaan tai mitä pitäisi vastata kysymyksiin, mutta silti pystyi olemaan tässä hetkessä mukana. Se kipu oli hallittavissa lääkkeiden avulla. Tilanne muuttui, kun leikkauspinta repesi ja aivonestettä alkoi ensin tippumaan ja sitten kunnolla vuotamaan ulos kallosta. Jossain vaiheessa kaikkien hoitotoimenpiteiden ja pienten helpotuksen hetkien jälkeen kipu tuli hyökyaaltona ja imaisi sisäänsä. Kipu vei mukanaan syvään pimeyteen. Aika, paikka, todellisuus katosivat. Oli vain pimeyttä, ääretöntä pimeyttä ja kipua. Ihan kuin olisin ollut avaruudessa, jossa ei ollut tähtiä. Kipu imi alas kohti jotain tuntematonta. Kipu vaati kaiken ja enemmän. Ääretön kipu, joka ei tuntenut arm

 Muuta sana tästä blogista. Tammikuussa 2023 minulta leikattiin aivokasvain. Kasvain oli onneksi hyvänlaatuinen (meningeooma), mutta sen sijainti oli ongelmallinen. Kasvain vaurioitti oikeaa silmähermoa ja sen ympärillä olevia hermoja mm. kuuloa.  Leikkaus meni kaiketi hyvin, mutta siitä seurasi kaikenlaista. Itselle suurin jälkiongelma oli kallon vuotaminen. Leikkaushaavasta alkoi vuotaa aivonestettä oikein urakalla. Pää oli aivan tiltissä, kipu tuli hyökyaaltona, kaikki aistit olivat aivan sekaisin, oksetti ja tasapaino heitteli. Apua sain ja korjausleikkaus onneksi auttoi. Noina muutamana viikkona sairaalassa koin paljon erilaisia, erikoisia ja jopa surrealistisia hetkiä liittyen kuolemaan ja sen kautta elämään. Tämä blogi onkin minun keinoni pohtia kaikkia niitä tuntemuksia ja mietteitä, mitkä nousivat ja nousevat edelleen noista kokemuksista. Ja vaikka otsikko ja asiat nousevat kuoleman läheisyyden kokemuksesta, minä en ole pessimisti, enkä synkistelijä, vaan perimmiltäni optimist