Kuoleman näkeminen

 Kaiken kivun ja kaaoksen keskellä kohtasin näyn kuolemasta. Se oli kuin musta, mutta läpikuultava, kirjan mallinen, kaiken imevä leijuva kappale.  Se nappasi elämän kipinän itsensä ja jäljelle jäi tyhjyys. 

Se oli kaikista vavahduttavin kokemus tässä kaikessa sairastamisessa. Tuli tietoinen ymmärrys elämän ainutkertaisuudesta. Maanpäällinen elämä on ainutkertaista, ihmeellistä ja arvokasta. Kaikki mitä meillä on, on tässä ja nyt.

Ensin säikähdin kokemusta ja tuli pelottava olo. Sielua kuristi ja kiristi. Ahdisti.  Ymmärsin, että kaikista kivuista ja pimeydestä huolimatta, en ole valmis luopumaan elämästä, perheestä ja kaikista kokemuksista. Häpesin omia ajatuksiani, mitä ajattelin kivun keskellä. Häpesin, että olin antanut tuskan ja kivun melkein nielaista minut ja antanut sille luvan hallita ajatuksiani. Olin ollut valmis luopumaan kaikesta, vaikka edes hetken verran. Ahdisti, hävetti ja oksetti.

Muutaman päivän päästä koin ääretöntä kiitollisuutta tästä kokemuksesta. Ymmärsin, että kohtaamisen tarkoitus ei ollut moittia ja masentaa minua, vaan nostaa minut pois toivottomuuden keskuudesta. Ravistaa hereille ja muistuttaa elämästä. Sen väreistä, olemuksesta, ehkä tarkoituksestakin.

Ahdistava kokemus nosti katseeni toivottomuudesta kohti valoa, kohti toivoa.

Toivo. Toivosta tuli minulle merkityksellinen ja kantava voima. Toivoa kohti kulkeminen elämän punainen lanka. Usko Kristukseen, armoon ja iankaikkiseen elämään on vain vahvistunut. Se on se toivo, joka kannattelee ja lohduttaa. Se on se toivo, johon tarraudun kiinni kaksin käsin ja koko sydämestäni. Se on se toivo, joka antaa kaikelle tälle elämän ainutlaatuisuudella merkityksen. Se on minun toivoni, valoni, voimani.

P.S. Onneksi on kevät ja toivo näkyy konkreettisesti luonnossa, uusissa aluissa. Vihreys, linnunlaulu, virvoittava sade ja elävöittävä auringon säde. Elämä on ihme.